Raamattu - vuoden 1933/38 käännös

Raamattu 1933/1938 on suomenkielinen raamatunkäännös, joka hyväksyttiin kahdessa vaiheessa: Vanha testamentti vuonna 1933 ja Uusi testamentti sekä Apokryfikirjat vuonna 1938. Raamatun käännösprosessi kesti yhteensä 77 vuotta, ja se aloitettiin tarpeesta päivittää kielellisesti vanhentunut aikaisempi käännös. Uudistuksen merkittävänä piirteenä oli käännöksen pohjautuminen oman aikansa uusimpiin tieteellisiin lähdeteksteihin. 1933/1938-käännös oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virallisessa käytössä vuoteen 1992 saakka, jolloin julkaistiin uusi suomennos.  

Vuoden 1933/1938 Raamattua on saatavana taskukokoisena, keskikokoisena ja marginaaliraamattuna. Marginaaliraamatun teksti on keskikokoisen Raamatun mukainen, mutta sen ulkomitat vastaavat isoa Raamattua. Raamattu on varustettu leveillä marginaaleilla, joihin voi tehdä omia muistiinpanoja. Marginaaliraamattua kutsutaan myös saarnaaja- tai pastorimalliseksi Raamatuksi.  

DuoRaamattu sisältää raamatunkäännökset vuosilta 1933/38 ja 1992 samalla aukeamalla. Voit lukea kumpaa tahansa käännöstä ja vertailla eri käännösten tekstejä keskenään. Näin Raamatun tekstit aukeavat aivan uudella tavalla, ja saat Raamatun sanomasta paremman käsityksen kuin lukemalla vain toista käännöstä. 

Vuoden 1933/1938 Raamattu syntyi tarpeesta päivittää aiempia käännöksiä, joita pidettiin kielellisesti vanhentuneina. Ensimmäinen suomenkielinen raamatunkäännös, vuonna 1642 valmistunut Agricolan ajan käännös, oli kieliasultaan vaikeasti ymmärrettävä. Sitä seurasi vuonna 1776 valmistunut käännös, joka johti osaltaan suomen kirjakielen vakiintumiseen. 1800-luvulle tultaessa tämäkin käännös alkoi kaivata modernisointia. Vuonna 1933 julkaistu Vanha testamentti ja sitä vuonna 1938 seurannut Uusi testamentti edustivat aikakautensa kielellistä ja kulttuurista henkeä, mutta samalla ne pyrkivät pysymään uskollisena alkuperäistekstille ja säilyttämään sen hartauden. 

Käännöstyön periaatteet 

Vuoden 1933/1938 käännöstyötä johti tarkka pyrkimys uskollisuuteen alkuperäisteksteille. Kääntäjät pyrkivät säilyttämään mahdollisimman tarkasti heprean- ja kreikankielisten alkutekstien merkityksen, mutta samalla he halusivat, että teksti olisi sujuvaa ja ymmärrettävää suomenkielisille lukijoille. Kielen kehitys ja suomalaisen kulttuurin muutos olivat tuoneet mukanaan uusia vaatimuksia Raamatun kielelle, ja kääntäjien tehtävänä oli sovittaa nämä vaatimukset yhteen teologisen tarkkuuden kanssa. 

Käännöstyön aikana kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, että tekstin kauneus ja runollisuus säilyisivät. Raamatun tekstit ovat monessa kohtaa runollisia ja rytmisiä, ja nämä piirteet pyrittiin säilyttämään myös suomennoksessa. Samalla käännöksessä pyrittiin välttämään turhaa vanhahtavuutta ja käyttämään aikakautensa suomen kieltä, mikä teki tekstistä helpommin lähestyttävän ja ymmärrettävän. 

Vaikka uudemmat käännökset, kuten vuoden 1992 käännös, ovat syrjäyttäneet vuoden 1933/1938 käännöksen kirkollisessa käytössä, sen vaikutus on yhä voimakas. Käännöksellä on edelleen vakiintunut lukijakunta. Käännös on ollut monien suomalaisten ensimmäinen kosketus Raamatun teksteihin, ja sen kieli on jättänyt syvät jäljet suomalaiseen uskonnolliseen ajatteluun ja kieleen. Monille käännös edustaa tuttuutta, perinnettä ja hengellistä syvyyttä. Se on myös historiallisesti tärkeä teos, joka kuvastaa aikakautensa kielellisiä ja kulttuurisia arvoja. 
Raamatun vuoden 1933/1938 käännös on enemmän kuin vain kirja – se on osa suomalaista identiteettiä ja hengellistä perintöä.